Айно Сильченко ФИНИСТ прозаический

«Я учусь в восьмом классе средней школы Хаага в Хельсинки. С трёх лет занимаюсь фигурным катанием. Люблю читать как на русском, так и на финском языках».

Psy-trance

(Syzanna Kuleshovan kertomuksen suomennos)

8:47 – Kohta alkaa! Petrovalla oli eilen synttärit, ja tänään hänellä on uusi iPhone, tietenkin uusin malli. Koko kanala pysähtyy sekunniksi, katsoessaan haluttuun nelikulmioon Svetan tassuissa, ja kiirehtii, kaakottaen ja kadottaen munat matkalla:

– Uuu, vautsi, oho!

Minulla on vanha näppäinpuhelin – soitoille. Kanssani ei ole mitään järkeä kommunikoida. Oikeastaan – on järkeä olla kommunikoimatta kanssani. Miten ihminen voi olla kiinnostava ilman uusinta iPhone mallia? Tai edes toiseksi uusinta? Jopa jos hänenkin synttärit olivat eilen? Kuka muistaa? Kuka uskaltaa sanoa “onnea”, jos muistaa? Ja itseasiassa, mistä onnitella? Siitä, että olet nyt viisitoista? Mutta kaikki täällä täyttivät tai tulevat täyttämään tänä vuonna viisitoista. Mutta Sveta tuli uuden iPhonen kanssa, ja minä huolellisesti tehdyn läksyn kanssa, niin kuin eilenkin. Ja kaksi päivää sitten. Siinä ovatkin kaikki eroavaisuudet.

9:47 – Ei, minulle ei ole ihan sama! Petrova antaa Ivanshsenkovalle katsoa kuvia, – vihaan sitä sanaa. Ivashchenkova heltyy, ääni on inhottoman makea, näyttää siltä, että hän vuotaa kohta sokerisena vaahterasiirappina tälle pahamaiselleiPhonelle, ja se saa surmansa.

– Oi. Aa se olet sinä Hänen kanssaan, niinkö? Kesällä Lazurnin rannalla! – huuto, harjoiteltu inhottavaksi.

Ihan selvää, että se on fotoshopattu. Hän ei voinut olla Hänen kanssaan missään. Ivashchenkova myös ymmärtää sen, mutta peli on peli:

– Tää on siellä, kahvilassa, niinkö? Entä mitä Hän sanoi? Entä sinä?

Minua jopa kiinnostaa, missä määrin Petrova vapauttaa fantasiansa. Joo, hän oli lomalla vanhempiensa kanssa tänä kesänä Lazurnin rannalla. Voi olla, että Hän oli myös siellä siihen aikaan, en tiedä, mulle on jotenkin ihan sama. Mutta, että he istuivat samassa kahvilassa samassa pöydässä?!

– Entä mitä hän?

Petrova kuiskaa jotain Ivashchenkovakorvaan. Voi helkutti, en kuule. Olkoon, kuitenkin narraa.

– Onnea, – Dina melkein kuiskaa värittömästi niin kuin yleensäkin, kulkiessaan minun ja kaiken muun ohitse ikkunan luo.

Hän kääntyy, tukkii korvat kuulokkeilla.

Dina on ainoa henkilö luokassa, joka ei ole minulle piittaamaton. Ja hänkin on ainoa henkilö luokassa, joka ei välitä mistään ja kenestäkään. Ymmärrän, että hän inhoaa minuakin. Olen

yleisesti ja yksimielisesti valittu hylky, ilman iPhoneita, merkkivaatteita eikä tarvittavia tuttuja, mutta aina ahkerasti tehtyjen läksyjen kanssa ja minulla on kummallisia erikoispiirteitä: minä sammun röökin savusta enkä juo alkoholia. Ei siksi, etten halua, tai moraalilaki estää. Pelottaa! En muista sen jälkeen mitään. Oli yksi ainoa kerta. Myöhemmin minulle kerrottiin sellaista, että olisi parempi, etten muistaisi. Ja läksyt. Vihaan niitä! Mutta jos en tee niitä, en voi nukahtaa. Samoin minun täytyy oikaista verhot, jotta roikkuisivat suorassa, istuttaa kaikki viisi nallea pituusjärjestyksessä niin, että niiden välillä olisi pituutensa suhteellinen etäisyys, tarkistaa, onko kaikki tarvittavat kamat laitettu koululaukkuun ja onko pääovi kiinni… Ja vielä kerran – läksyt?! Ja sitten makaan ja tuskastun – olenko kirjoittanut tunnilla kaiken? Lyhyesti sanottuna, olen rumilus. Dina ei ole myöskään samanlainen, kuin muut. Tunnen sen. Tunnen sellaset ihmiset.

Ihan kuin vahingossa lähestyn häntä:

– Mitä kuuntelet? – osoitan kädellä kuuloketta.

Hän ottaa sen korvasta ja ojentaa minulle vaihtamatta kasvojensa ilmettä, ihan kuin hänellä on maski naamassa tai kasvolihaksien halvaus. Kuulokkeesta kuuluu minulle tuntematon musiikki. Jonkinlainen psy-trance. En tiedä vielä, tykkäänkö siitä – se on kummallinen ja hiukan epämukava, silti sanon:

– Uu! Siistiä! Tykkäätkö siitä?

– En! – hän silpaistaa ja ottaa kuulokkeen minulta.

Ymmärrän, että se merkitsee ”häivy”, mutta en voi lähteä noin vain, javielälähettäähänellejotaintämäntapaista”mikssitteite kuuntelet, typerys?!” Jäädyn hänen viereen, ja oloni on epämukava.

10:50 – Eilen vanhemmat antoivat minulle lahjaksi rahaa. Se riittäisi keskihintaiseen älypuhelimen ostoon, tai sitten merkkihousuihin – tietenkin kopioon, tai samanmerkkisiin platforkaihin. Oli miten oli, en tiedä, mihin niitä käyttää rahat. Niitä ei ihan riitä uuteen videokorttiin, jonka haluan. Ehkä jos pyytäisiin, niin saisin lisää. Mutta en minä voi pyytää! Koko vartalo kutisee ja käpristyy silloin kun tunnen oloni kiusaantuneeksi: He antoivat enemmän kuin voivat. Tieteenkin, he yrittävät. Karsivat ruoassa, vuokrarahassa, polttoaineessa, elämässä, kuolemassa ja kuolemattomuudessa, mutta asettavat rakkaalle childelle käytettäväksi rahaa…”. Voi ei! Mutta lahja on annettava vaihdettavaksi rahaksi tai mihin muuhun vaan.

Dinatulpattui omaan psy-tranceen ikkunan luona.

– Anna kuunnella vielä.

Hän ojentaa kuulokkeen.

Me seisomme ja kuuntelemme musiikkia, ollessaan sidottu yhteen hänen kuulokkeilla. Tunnen, että hän vetää, tunnen sen hyvin. Minä tykkään. Tykkään kaikesta: seista hänen kanssa silmät suljettuna, retkuttaen hieman päällä, tuntea, miten kuulokkeen johto koskee minun ja hänenkin, varmaan, kaulaa, ja se musiikki! Lennämme maailman ylitse!

13:30 – Hänen äänensä tappaa minut. Miksi se on noin kuuro? Ehkä juuri sellaista sanotaan värittömäksi. Mutta se ei ole ihan niin, tämä ääni on värjätty tummiin raskaisiin sävyihin:

– Lähetin sinulle VKontaktissa* linkin ryhmästä, – hän sanoo.

Panen kaikki likoon:

– Minulla ei ole millä kuunnella.

Hän ottaa molemmat kuulokkeet ja ojentaa minulle oman keskihintaisen älypuhelimensa:

– Hyvää syntymäpäivää!

Minä horjahdan sivuun, ihan kuin minua lyötiin. Dina ei huomaa ja jatkaa puhumista. Varmaan hän ei ole lausunut niin montaa sanaa koko elämänsä aikana:

– Ota ja kuuntele niin paljoin kuin haluat. Siinä ei ole kuitenkaan, mitään muuta kuin musiikkia ja netti. Anteeksi, kun ei ole kovin paljon, mutta sinulle riittää. Ota, se on käsky. Ja…

Hän kangertaa, kääntää katseensa pois, laittaa kaiken ikkunalaudalle ja poistuu.

– Dina! – juoksen hänen perään. Haluan palauttaa kännykän, en minä sitä tarvitse.

Hän ei katso minuun vaan ohitse, jonnekin sivuun, ilman kasvojen ilmettä. Helkutti! Mitä tämä on?! Ääni ei ole minkään arvoinen, kasvot eivät ole minkään arvoiset. Robotti eikä ihminen! Mutta tämä on saakelin puoleensavetävää. Hänen kätensä ovat taskuissa, minnekään en voi pistää onnettoman lahjan.

– Mitä sinä vielä tarvitset minulta?

Tunnen kylmyyttä, sormienpäätkin puutuvat. Haluan juosta karkuun, kietoutua vilttiin, alkaa itkeä, tehdä mitä vain, muttei tätä.

– Dina, minä en tarvitse sinun kännykkäsi. Sehän on sinun! Siis ei siksi, että se on sinun. Sehän olisi tosi miellyttävää, mutta kai ymmärrät?

– Mitä sinä vielä tarvitset minulta?

En tiedä, mitä vastata. Hetkeksi kaikki äänet loppuvat: kanojen hälinä Petrovan ympärillä, kukkojen kaakattaminen – myös hänen ympärillä. Pikemminkin – iPhonenympärillä.

Katson heitä kaikkia. Kyllä Dina on oikeassa, täytyy tehdä juuri niin – irtautua, lähettää heidät kaikki pitkille teille, ketään ei laskea lähelle? Tai ei… jotakin on väärin.

– Mennään kahvilaan koulun jälkeen. Minulla on rahaa, – minä puuskahdan.

– Ei, — hän katkeaa ja poistuu nopeasti luokasta, ja minä jään hänen puhelimensa ja kuulokkeidensa kanssa.

15:00 – Kyse ei ole siinä, että olen tottunut luopumaan, vaan olen tottunut olla penäämättä. Mutta tänään ei ole se tapaus, tai ei se päivä. En tiedä. Tänään minulla on tungettelevaisten tilojen syndrooma. Luin siitä netistä. Minä anna lahjaksi itselleni Dinan. Koskaan vielä minulla ei ole ollut sellaista halua olla ihmisen vieressä, ja tuntuu siltä, että hän ignooraa minua ja siksi kaikki kiristyy siitä.

Seuraan häntä salaa. Me siirrymme kohti hänen talonsa ei hitaasti, eikä nopeasti, ei mitenkään – ikään kuin emme kävelee, vaan kuin piirrettyjen hahmot, ilmestymme ensiksi yhdessä pisteessä, sitten toisessa.

15:27 – Hän puhumatta mitään poistaa käteni ovenkahvasta ja sulkee oven nenäni edessä, mutta se ei paiskaannu kiinni, ja minä astun rappukäytävään:

– Dina!

Hän ei kuule minua tai ei halua vastata. Nousee kolmanteen kerrokseen ja häipyy mielestäni pimeän asuntonsa sisään.

Olkoon. Jään tänne, rappukäytävään, ikkunanlaudalle. Minulla on hänen älypuhelinsa, jossa on hänen musiikkiansa. Psy-trance.

16:27 – Psy-trance on mahtava.

17:27 – Minulla on nälkä.

18:27 – Kummallista, että koko tämän ajan kukaan ei kävellyt ohitse ei ylös portaita, eikä alas. Siis mitä? Kukaan ei asuu täällä? Saattaa olla, että hänkään ei asuu täällä. Eli siis ei asuu yhtään. Kylmä.

19:27 – Minulla on nälkä. Voisin tilata pizzaa itselleni. Minulla on kännykkä, jossa on netti, ja rahaa. Miksi ei? Suoraan tänne. Pizzaa. Kylmä.

19:37 – Minä vihaan itseäni. Mitä varten istuskelen täällä? Mitä minä tarvitsen? Pahus, miten kylmä. Kukaan ei tuo minulle pizzaa, koska minä en tiedä osoitetta ja pelkän mennä katsomaan. Pelkään, että en näe, milloin hän lähtee. Miksi minä ajattelen, että hän ilmaantuu? Täytyy mennä pois täältä! Mahdollisimman kauas. Juosta!!!

19:47 – Kaksi sydäntä lyö minun sisälläni – niillä on ahdasta. Siksi ne lyövät toisensa. En halua, että hän tulisi. En todellakaan halua. Tähän aikaan mennessä kukaan ei ole kävellyt ohitseni.

20:20 – Nukuinko? En varmaankaan, tämä oli transsi. Mutta silloin kun hänen ovensa naksahti-rapsahti-jyskähti — räjähti aivoissani, minä loikkasin jaloille, ja kuulokkeet tippuivat rapuille kuin herneet. Tuntui siltä. Ihan kuin siinä eivät olleet kaksi kuuloketta. Vaan kourallinen.

Dina ei tule alas. Näen, että hänen yllään on urheilupuku. Ja hänellä ei ole käsissään mitään. Täytyy nopeasti palauttaa hänelle puhelin ja musiikki. Ja olen nousemassa ylös. Hänen perässä. Me astumme katolle ullakon auki olevanikkunan kautta. Tänään on ihmeellisesti pilvetön tähtitaivas.

Seison hänen vieressään. Rajalla. Otan hänen kädestään kiinni.

En tunne mitään, olen zombi, jolla poistettiin sekä risat, että äänijänteet, kaula, henkitorvi, sydän, sielu.

– Sinä pilaat kaiken,- hän kihisee.

– Poltetaanko tupakat! – minä huudahdan.

– Sinä et polta, – hän kihisee.

– Poltan! – minä jatkan huutamista koko taivaaseen. – Minä valehtelen koko ajan! Teen sellaista! Sinä et tiedä!

20:30 – Seisomme paikoillaan edelleen. On erittäin kylmä. Häiritsen häntä kauheasti, ja olen onnellinen.

– Lähde, – jotakin muuttuu hänen äänessään. Siihen ilmestyy epätoivon sävyjä, ja se irrottaa päätäni.

– Sinähän et tiedä! Minä röökin kauheasti! Onko sinulla poltettavaa?

– Oletpa idiootti.

Hän istuu reunalle. Istahdan viereen, en katso alaspäin, katson vain tähtiin.

– Olet idiootti. Mene pois. Häivy. Sinä pilaat kaiken, – hän jatkaa pihistää, mutta pikkuhiljaa hänen äänensä muuttuu nyyhkyttäväksi. Ja minä huudan koko ääneen:

– Olen idiootti! Pilaan kaiken!

En tiedä, miksi teen näin. Ehkä haluan, että tämä kylmä tähtitaivas kuulisi minut ja vastasi loppuen lopuksi meille molemmille.

21:30 – Kuuma tee polttaa sieluni, mutta miten muuten sen voi lämmittää? Dinan kaiuttimet hajoavat vavistuksesta, samoin kuin hänen huoneensa ovikin hänen juopunut hullu äidin ja hullaantunut isäpuolen koputuksesta. Dina pudistaa päätään musiikin tahdissa ja hymyilee minulle.

Psy-trance on cool! *VKontakte (ven. ВКонтакте) on sosiaalinen verkkosivusto. Sivusto on suosittu etenkin Itä-Euroopan maissa, ja on suosituin sosiaalinen sivusto Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Sivusto on käännetty yli 60 eri kielelle mukaan lukien suomeksi. Nimi voidaan suomentaa «yhteyksissä». Kotipaikka on Pietari.

0

Добавить комментарий

У этой записи один комментарий