Арсений Аксинович ФИНИСТ детский

«Мне 12 лет. Я живу в городе Туусула. Учусь в пятом классе. Я родился в Эстонии, в Финляндию мы переехали, когда мне было пять лет.

Мои увлечения – это рисование, чтение, фигурное катание. Ещё я люблю готовить. Мне нравится переводить и писать истории».

Pudonneet tähdet

(Polina Kiprushovan sadun suomennos)

– Tiesitkö sinä, että ennen tähdet putoilivat? – kysyi Ketunpoikanen ja irrotti katseensa taivaasta.

Tyttö nosti kulmat ja pyöritteli silmiä.

– Ei! Miten muka?..

– Noo, irtoilivat ja putosivat, – Ketunpoika nyökkäsi ylöspäin.

Tyttö yritti kuvitella sen.

– Mutta, – lisäsi Ketunpoikanen, – niitä kutsuttiin toisella tavalla. Niitä kutsuttiin nimellä Lumi.

* * *

Samaan aikaan pensaan takana Talvi henkäisi syvään. Talvi myös tykkäsi katsoa tähtiä.

Mutta Talvella ei ollut samanlaista Ketunpoikaa ja Tyttöä, joiden kanssa se olisi voinut puhua niistä. Mutta se mielellään kuunteli Tyttöä ja Ketunpoikaa, se oli jo suuri ilo. Ne usein puhuivat asioista, joita Talvi ei tiennyt. Kuumasta auringosta, suolaisesta merestä, kovasta ystävyydestä. Mutta ne eivät koskaan ennen puhuneet Entisestä Ajasta. Se oli Talvelle juuri toisin päin, se tiesi siitä kaiken.

* * *

Yhtäkkiä puskista kuului rahinaa.

Tyttö pikaisesti otti Ketunpoikaa tassusta.

– Mikä tuo oli?

Poikanen kääntyi hitaasti. Kuu osoitti suoraan puita päin joiden alla oli pensaita.

– Mennään katsomaan, – urheasti nousahti Ketunpoikanen ja lisäsi loogisesti: – Jos siellä olisi ollut joku pelottava, se ei olisi piiloutunut.

Tyttö myös hyppäsi ilmaan.

Kun ne saapuivat puskien luokse ja siirsivät puskia, ne näkivät että siellä istuu joku halaten polvia. Joku pieni ja laiha, ei heitään isompi. Kokonaan hopea kuun ja tähtien takia.

– Oletko… pudonnut tähti?.. – kuiskasi Tyttö.

– Mikä on nimesi? – kysyi Ketunpoikanen.

– Talvi, – kuului hiljainen vastaus. – Nimeni on Talvi.

– Talvi!? – huudahti Kettu. – Mutta miten?.. Sinuahan ei ole jo kauan olemassa!..

– Olen kyllä, – Talvi arasti katsahti heitä. Sillä oli lyhyet vaaleat hiukset, jotka sojottivat joka suuntaan, ohut tumma neule ja farkut, jotka oli kääritty sääriin. – Me emme kadonneet. Me piilouduimme.

– Piilouduitte?..

Ketunpoikanen ja tyttö istuvat vierekkäin ruoholle. Ja Talvi kertoi heille tarinan. Se kertoi vanhasta ajasta ja Talven isoisoisomummista. Tuli ilmi, ettei ennen ollut kolme, vaan neljä Vuodenaikaa – oli vielä Talvi. Se oli silloin, kun niin sanotut tähdet putoilivat, niitä kutsuttiin Lumeksi. Tiettyinä kuukausina (Joulukuuna, Tammikuuna ja Helmikuuna) ne värjäsivät maan valkoiseksi, tuuli tuli kylmemmäksi, kuin myöhäisenä syksynä, ja aurinko ei melkein näyttäytynyt yhtään. Isoisoisomummista-Talvesta ei pidetty: se oli hyvin kylmä ja piikikäs. Ja muutenkin sillä oli kovin erikoiset tavat. Vapaus oli sen ainoa periaate. Se ei voinut kestää, kun sitä pidätteli jokin. Ja sitä pidätteli lämpö, se ei tiennyt, mitä lämpö oli. Yritti tajuta: iltaisin, työn jälkeen (työ oli sitä, kun hän kaatoi maahan lunta, puhalsi tuulta, jäädytti ilmaa), se kurkisti Ihmisten keltaisiin ikkunoihin. Kerran se jopa luiskahti puoli avattuun oveen. Mutta sille tuli heti päänsärkyä, iho tuli täyteen palovammoja ja se ei saanut happea. Sen jälkeen Talvi poistui, ottaen mukaansa pakkasen ja pudonneet tähdet.

Se oli viimeinen luminen päivä. Ja ei ole varmaan jäänyt ketään, joka muistaisi sen.

Ja tärkeintä, lähtien mummo toivoi, että sen jälkeen vieläkin olisi Talvi, niinä kolmena kuukautena, mitä ennenkin. Mutta niin, että ne kadottaisivat voimansa. Eivät voineet luoda lunta. Jotta voima palautuisi vasta, kun ne saavat tietää, mikä on lämpö.

Talven kertomuksen aikana maasta tuli jääkylmä, ja ilma – polttavan kylmä.

Tyttö ja Ketunpoika kuuntelivat Talvea, täristen kylmästä ja lämmittäen kämmeniään hengityksellä.

– Mutta ethän sinä voi koko ajan vain piiloutua?.. – Tytön silmät kiilsivät yhtäkkisten kyyneleiden takia.

– Miksipä en, voin, – nosti olkapäitään Talvi, katsoen jonnekkin alas.

– Mitä jos opetamme sinulle mitä on lämmintä?..

– Kyllä, mutta…

– Sitten me opetamme! – iloisesti huudahti Tyttö hieroen kyyneltä pois.

* * *

Ja he alkoivat opettaa.

Tulivat Talven luo joka päivä. Se asui luolassa kukkulan alapäässä. (Siellä oli jopa kuumina kesäpäivinä kylmä). Ne toivat mukanaan lämpimiä peittoja ja termospulloja täynnä teetä – itseään varten, ja tarinaa lämpimästä varten – Talvea varten.

– Lämpimyys on kesä, – hymyillen kertoi Tyttö. – Se on…

– Ei-ei, – puhui sen päälleen Ketunpoika, – se on jo kuumaa. Lämpimyys on, esimerkiksi kuin meillä nyt – kun kädet eivät ole enään jäässä.

* * *

Kun ne tajusivat, että teoriaa ei riittänyt selittämiseen, ne siirtyivät kokeiluun. Esimerkiksi, ne joivat kylmää granaattiomenamehua.

– Odota-odota, ei niin nopeasti! Pienillä siemauksilla! – ohjeisti Talvea Tyttö.

– Muista: tämä on teetä, – nostaen etusormen ylös sanoi Ketunpoika. – Ja tee on kuumaa.

Talvi ihmeissään tuijotti niitä.

– Katsos, kuuma on kun ensin sattuu, polttaa kieltä, ja sinun pitää juoda pienin siemauksin, jotta kielesi ei pala!

– Kuuma siis sattuu?.. – Talvi hieman epäymmärtäväisenä nosti kulmiaan ja laski mehulasinsa.

Tyttö ja Ketunpoika huokailen katsoivat toisiaan.

Tai järjestivät hippaleikkejä luolassa.

– Sinulle tulee kuuma! Se onkin lämmintä! – kuorossa väittivät Talvelle Tyttö ja Ketunpoikanen.

Mutta Talvi ei tuntenut kuumaa: vaikka ohuessa villapaidassa, taikka pumpulitakissa (ne kokeilivat), sille kaikki oli aivan yhtä viileää – normaali lämpötila hänelle.

– Ihon erikoisominaisuuksia, – puhkuen selitteli Ketunpoika.

* * *

Kun aurinko pisti päälle “ei kuumuutta” toiminnon ja sadetta ei tullut, ne ulkoilivat. Ne leikkivät hippaa metsissä ja kallioilla, keräsivät pudonneita lehtiä (ne uskoivat, että leikit eivät auta mitään, vaan niin sanottu fyysinen työ!), ne keksivät uusia tapoja kuinka näyttää mitä on lämpö.

Ajallaan ne tottuivat olemaan Talven vieressä, ne eivät enää jäätyneet. Luolassa ne jo pystyivät istumaan vierekkäin lämpimän huovan päällä. Ne pystyivät jopa antamaan toisilleen mukeja, eivätkä he enään hypähtäneet kylmästä, kun ne koskivat Talven käteen. Ulkona ne eivät tunteneet sitä samaa viimaa mitä ennenkin, kuka tietää, ehkäpä ne vain tottuivat, mutta ne olivat liian kiireisiä, sillä ne etsivät lämpöä.

* * *

Toissa viimeisenä päivänä, Viime Talvikuukautena, Helmikuuna, ne katselivat tähtiä yhdessä.

– Me odotamme sinua tosi kovasti, – Tyttö pisti päänsä Talven olkapäälle.

– Ja ikävöimme sinua, – Ketunpoika puristi sen kämmentään.

* * *

Viimeisenä Helmikuun päivänä maa värjäytyi valkoiseksi. Maa oli kuin iso lehti puhdasta paperia, ja puut sekä kuuset olivat kuin ensimmäisiä piirustuksia paperilla. Ja kotvan kuluttua, taivaalta alkoi pudota tähtiä. Ensin hiljaa, niin kuin ei olisi ollut yhtään kiirettä, kuin ne olisivat vain harjoitelleet tai kuin ne olisivat vasta heränneet ja haukottelivat, mutta sitten ne nopeutuivat. Pienet hopeiset tähdet satoivat ja satoivat taivaalta.

– Hurraa! Tähtiä-ä! – sanoivat sinä päivänä yhteen ääneen Tyttö ja Ketunpoika katsottuaan ikkunasta ulos.

* * *

Luolassa, jonne ne toivoa täynnä tulivat samana päivänä, niitä odotti lappu, jonka päälle oli laitettu kivi, lappu oli viltin päällä. Kauniilla, suoralla käsialalla oli kirjoitettu: “Minä tajusin”.

0

Добавить комментарий