Егор Петров ФИНИСТ детский

«Мне 12 лет. Учусь в шестом классе. Мои любимые предметы – история, математика, русский, физкультура, природоведение, английский и шведский. Мои хобби – мотокросс, бойскаут и паркур. Очень люблю рыбалку и природу. Много времени провожу на улице и люблю делать всё своими рукам. Зимой катаюсь на сноуборде, лыжах и коньках, а также на санках. Чищу двор от снега снегоуборочной машиной».

Pudonneet tähdet

(Polina Kiprushovan sadun suomennos)

– Tiesitkö, että ennen tähdet putosit taivaalta? – kysyi Ketunpoikanen irrottaen katseen taivaalta.

Tyttö nosti kulmakarvojaan pyörittäen silmiään.

– En! Miten se on mahdollista?..

– No, ne irtosivat ja putosivat, – Ketunpoikanen nyökkäsi ylös.

Tyttö yritti kuvitella sen.

– Mutta, – lisäsi Ketunpoikanen, – niitä kutsuttiin erilailla. Niitä kutsuttiin Lumeksi.

***

Tämän aikaan pensaan takana Talvi huokaisi raskaasti. Se myös rakasti katsella tähtiä. Sillä ei vaan ollut tuommoista Ketunpoikaa ja tuommoista Tyttöä, kenen kanssa pystyisi jutella tähdistä. Mutta Talvi kuitenkin ilomielin kuunteli heidän puhetta, se oli Talvelle paras palkinto. Usein he puhuivat Talvelle vieraista asioista. Kuumasta aurinkoisesta päivästä, suolaisesta merestä ja lojaalisesta ystävyydestä. Mutta ikinä Ketunpoikanen ja Tyttö eivät puhuneet Menneisyydestä. Se oli Talvelle todella tuttua.

***

Yhtäkkiä puskan takaa kuului suhinaa.

Tyttö tarttui Ketunpoikasen tassuun.

– Mikä se oli?

Ketunpoikanen kääntyi välittömästi. Kuutamo osoitti pitkää puuta ja puskaa joka oli sen alla.

– Mennään katsomaan, – rohkeasti nousi Ketunpoika ja loogisesti lisäsi: Jos siellä on jokin pelottava, se ei piileskelisi puskassa. Tyttö myös pompahti seisaaltaan. Tultuaan puskan viereen ja työntäen oksat pois, he näkivät, että siellä istui joku sikiöasennossa. Joku pieni, laiha, heidän kokoinen ja hopeanvärinen.

– Sinä… oletko sinä pudonnut tähti?.. – kuiskasi Tyttö.

– Mikä sinun nimesi on? – kysyi Ketunpoikanen.

– Talvi, – oli hiljanen vastaus. – Minun nimeni on Talvi.

– Talvi?! – hämmästyi Ketunpoikanen. – Mutta miten?.. Sinuahan ei ole enään olemassa!..

– Kyllä olen, – Talvi vastasi sirosti katsoen heitä. Hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, ohut tumma villapaita sekä nilkkoihin asti käärityt farkut. – Emme kadonneet, me

vain piileskelimme.

– Piileskelitte?..

Ketunpoikanen ja Tyttö istuivat Talven viereen nurmikolle. Ja Talvi kertoi heille tarinan. Menneistä ajoista ja hänen iso iso iso äidistään. Ennen, monta vuotta sitten oli neljä eikä kolme Vuodenaikaa – oli vielä Talvi. Se oli juuri silloin, kun tähdet putosivat, niitä kutsuttiin Lumeksi. Tiettyinä kuukausina (Joulukuu, Tammikuu, Helmikuu) ne maalasivat maan valkoiseksi, tuuli viileni, samoin kuin myöhäisenä syksynä ja aurinko ei näyttäytynyt. Isoisoisoäidistä-Talvesta ei tykätty: koska hän oli todella pistävän kylmä. Ja sen lisäksi vielä kovaluonteinen. Vapaus oli hänen tärkein arvo. Hän ei pitänyt jos jokin häntä pidätteli. Häntä pidätteli lämpö, hän ei tiennyt mikä se oli. Hän yritti ymmärtää: iltaisin työn jälkeen (laittaen lunta maan päälle, puhaltaen tuulen ja jäähdyttäen ilman), kurkkaileen Ihmisten keltaisiin ikkunoihin. Kerran Talvi meni raollaan olevaan oveen sisälle. Mutta hänellä heti tuli pää kipeäksi, hiki ja oli vaikea hengittää. Sen jälkeen Talvi lähti pois ja otti mukaan kylmyyden ja putoavat tähdet. Se oli viimeinen luminen päivä. Ja tuskin on enään jäljellä ihmisiä jotka muistavat Talven.

Tärkeintä on se, että lähtiessä hän toivoi, että hänen jälkeen maan päälle laskeutuisivat perinteiset Talvet. Ne kolme kuukautta vuodesta kuten ennenkin. Mutta laskiessaan he menettäisivät voimaansa. He eivät pystyisi tekemään lunta. Talven voimat palaisi vasta silloin kun he saavat tietää oikeesti mikä on lämpö. Kertomuksen aikana Talven ympärillä maa muuttui valkoiseksi ja ilma poltavan kylmäksi. Tyttö ja Ketunpoikanen kuuntelivat Talvea täristen ja lämmittäen käsiä hengityksellä.

– Mutta sinähän et voi koko ajan piileskellä? – Tytön silmissä kiilsivät kyynelet.

– Miksi en. Voin kyllä, – sanoi Talvi pudistaen olkapäätä ja katsoen jonneki alas maahan.

– Mutta jos me opetamme sinulle lämpöä?..

– Joo, mutta…

– Sitten me opetamme! – iloiten Tyttö pyyhkäisi kyyneleet silmistä.

***

He aloittivat opettaa.

Tulivat Talven luokse joka päivä. Talvi asui luolassa kukkulan juuressa (siellä oli jopa hellepäivänä viileätä). He toivat lämpimiä peittoja, kuumia juomia termospulloissa heille itselle ja kertomuksia lämmöstä Talvea varten.

– Lämpö on kesä, – hymyillen kertoi Tyttö.Tämä…

– Ei-ei, – keskeytti Ketunpoikanen, – tämä on jo helle. Lämpö on esimerkiksi niin kuin nyt meillä – kädet ei ole jäässä.

Silloin kun he ymmärsivät, että teoria ei riitä, siirtyivät he käytäntöön. He joivat esimerkiksi kylmää granaattiomenan mehua.

– Odota, ei niin nopeasti! Pieninä huikkina! – korjasi Tyttö Talvea.

– Muista: tämä on tee, – nostaen etusormen ylös sanoi Ketunpoikanen. –Ja tee on kuuma.

Talvi katsoi heitä hämmennyksissä.

– Katso, kuuma se on kun ensin polttaa kielen ja sinun pitää juoda pienin huikin, ettei polta kielen!

– Kuuma sattuu? –Talvi hämmästyneenä nosti kulmakarvan ja laski mehulasin.

Tyttö ja Ketunpoikanen huokaen katsoivat toisiaan.

Tai he leikkivät hippaa luolassa.

– Sinulle tulee kuuma! Tämä onkin lämpö! – yhdessä he vakuuttivat Talvelle.

Mutta Talvi ei tuntenut kuumuutta, vaikka päällä oli ohut neuletakki tai toppatakki (he kokeilivat myös sitä), Talvella oli viileätä, mikä on hänelle tavanomaista.

– Tämä on ihon ominaisuus, – selitti Ketunpoikanen.

***

Silloin kun aurinko sammutti “hellen” ja sade oli taivaalla, he ulkoilivat. Leikkivät hippaa metsän reunalla ja kallioilla, keräen puista pudonneita lehtiä (toivoen että fyysinen työ auttaa), keksien uusia tuntemuksia lämmöstä.

Ajan myötä heillä ei ollut kylmä Talven rinnalla. Luolassa he pystyivät istumaan peitolla Talven rinnalla. Jakaen Talven kanssa juomakuppia pelastymättä Talven kylmyyttä. Ehkä, he olivat jo tottuneet Talveen kylmyyteen, tai eivät huomanneet sitä, etsien uusia keinoja lämmön selitykseksi.

***

Viimeisenä Talven kuukautena, Helmikuussa, he yhdessä katsoivat tähtiä.

– Me tulemme innolla odottamaan sinua, – Tyttö nojasi Talven olkapäälle.

– Ja ikävöimme sinua, – sanoi Ketunpoikanen puristaen Talven kättä.

***

Viimeisenä Talven päivänä maa värjäytyi valkoiseksi. Maa oli kuin iso valkoinen lakana ja puut kuin uudet maalatut osat siinä.

Hetken päästää maahaan alkoi sataaa tähtiä. Ensin hyvin hitaasti ihan kuin tähdet eivät ole vielä heränneet, ja sen jälkeen vauhti kiihtyi. Pienet hopeiset tähdet putosivat ja putosivat maahan.

– Jee! Tähdet! – huusivat siinä päivänä Tyttö ja Ketunpoikanen katsoen ikkunasta ulos.

***

Tutussa luolassa johon he tulivat, heitä odotti tikkutäkillä kivellä peitetty viesti, joka oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: “Minä ymmärsin”.

0

Добавить комментарий