Кира Кондратьева ФИНИСТ детский

12 лет. Учится в 6 классе в Riihikallion koulu. Родилась в Эстонии в Таллинне. Приехала в Финляндию в возрасте 3 лет. 5 лет занималась плаванием, играла на виолончели в оркестре Tempo, теперь играет в футбол. В свободное время дома любит сочинять истории и рисовать, а на природе предпочитает рыбалку и походы с палаткой.

Pudonneet tähdet

(Polina Kiprushovan sadun suomennos)

– Tiesitkö sinä, että ennen tähdet tippuivat? – kysyi Ketunpoikanen irrottaen katseensa taivaalta.

Tyttö nosti kulmakarvojaan ja pullisti silmiään.

– Ei! Miten?..

– No, irtoivat vain ja tippuivat, – Ketunpoikanen nyökkäsi ylös.

Tyttö yritti kuvitella sitä.

– Mutta vain, – lisäsi Ketunpoikanen, – niitä kutsuttiin toisin. Niitä kutsuivat Lumeksi.

***

Sillä ajalla pusikon takana Talvi huokaisi raskaasti. Sekin rakasti katsoa tähtiä. Mutta sillä ei ollut sellaista Ketunpoikasta ja sellaista Tyttöä, joiden kanssa voisi jutella niistä. Mutta se mielellään kuunteli jutteluja, tämä oli jo korkein palkinto. Usein ne puhuivat tuntemattomista Talvelle asioista. Lämpöisestä auringosta, suolaisesta merestä, vahvasta ystävyydestä. Mutta eivät ikinä puhuneet Menneestä Ajasta. Se oli toisin Talvelle tosi tuttua.

***

Yhtäkkiä takana pusikosta kuului rasahdus.

Tyttö tarttui Ketunpoikasen tassuun.

– Mikä tuo oli?

Ketunpoikanen kääntyi hitaasti. Kuu osoitti korkeata puuta ja sen alla olevaa pusikkoa.

– Mennään kattomaan, – Ketunpoikanen nousi rohkeasti ja lisäsi loogisesti: – Jos siellä olisi joku pelottava, se ei piiloskelisi vain pusikossa.

Tyttökin nousi seisomaa. Ne kävelivät pensaikolle ja näkivät että joku istuu siellä kädet polvien ympärillä. Joku pieni ja laiha, ei niitä isompi. Kokonaan hopea, kuun ja tähtien säteestä.

– Oletko sinä… pudonnut tähti?.. – kuiskasi Tyttö.

– Mikä sinun nimi on? – kysyi Ketunpoikanen.

– Talvi, – oli hiljainen vastaus. – Minun nimeni on Talvi.

– Talvi?! – huudahti Ketunpoikanen. – Mutta miten?.. Suahan ei ole jo pitkää aikaa!..

– Olen, – Talvi arkasti katsoi heitä. Sillä oli lyhyeet vaaleat hiukset ulkonevat eri suuntiin, ohut tumma villapaita ja nilkoilla käärityt farkut. – Me ei kadottu. Me vain piileskelimme.

– Piileskelitte?

Ketunpoikanen ja Tyttö laskeutuivat Talven viereen nurmikolle. Ja Talvi kertoi niille tarinansa. Menneisyydestä ja sen iso-iso-isoäidistä. Osoittautuu, että aiemmin, monta vuotta sitten oli neljä eikä kolme Aikakautta – oli myös Talvi.

Just sillon, kun tähtiä tippui, niitä sanottiin Lumeksi. Joulukuussa, Tammikuussa ja Helmikuussa ne värisivät maan valkoiseksi, tuulesta tuli kylmempi, niin kuin myöhäisenä syksynä, ja arinko ei näyttäytynyt melkein yhtään pilvien alta. Iso-iso-isoäidistä Talvesta ei tykätty: liian kylmä se oli. Se oli tosi vaikea persoona. Vapaus oli sen pääperiaate. Se vihasi kun joku pidätti sitä. Ja sitä pidätti lämpö, iso-iso-isoäiti ei tiennyt mikä se on. Yritti ymmärtää, iltaisin työn jälkeen (pudottaen lumikasoja maahan, puhaltaen tuulta, jäädyttäen ilmaa) se kurkkaili talojen ikkunoihin. Ja kerran lipsahti aukenaiseen oveen, yhteen taloon sisälle, mutta sen päätä heti alkoi särkeä hirveästi, iho oli täynnä hikeä ja ilmaa ei riittänyt. Siitä asti se lähti, ottaen mukaan kylmyyden ja pudonneet tähdet. Se oli viimeinen luminen päivä ja tuskin nykyään oli enää ketään, joka muistaisi siitä.

Tärkeintä on se, että lähdessään mummi toivoi, että sen lähdön jälkeen maahan jälleen laskeutuisi Talvi niinä kolmena kuukautena, niin kuin ennenkin. Mutta jotta ne menettäisivät oman voimansa. Eivät voineet tehdä lunta. Jotta palaisi niille niiden voimat vain silloin, kun ne saavat selville, mikä on lämpö.

Kun Talvi puhui maan sen vieressään jäätyi ja ilma kylmeni. Tyttö ja Ketunpoikanen kuuntelivat Talvea tärisen ja hengittäen käsiin lämpimäksi niitä.

– Mutta ethän sinä voi aina piilossa olla?.. – Tytön silmät loistivat kutsumattomista kyyneleistä.

– Miksen? Voinpas, – kohotti olkapäitään Talvi, katsoen jonnekkin alas.

– Mutta mitä jos me opetetaan sinulle, mikä on lämpö?..

– Jo, mutta…

– Sitten opetetaan! – iloisesti kirkui tyttö, pyyhkien kyyneleen.

***

Ja ne aloitti opettamaan.

Tulivat Talvelle joka päivä. Se asui luolassa kukkulan juurella (siellä oli viileätä kuumina päivinäkin). Toivat paksuja peittoja ja termospullon, täynnä kuumaa teetä itselleen, ja tarinoita lämmöstä Talvelle.

– Lämpö on kesä, – hymyilen kertoi Tyttö. – Se on…

– Ei ei, – puhui Tytön päälle Ketunpoikanen. – Se on jo kuuma. Lämpö on esimerkiksi, niinkuin meillä nyt – kun käsillä ei enää ole kylmä.

Kun ne ymmärsivät, että teoriaa ei riitä, ne rupesivat harjoittelemaan. Esimerkiksi joivat kylmää granaatti mehua.

– Odota, odota, ei niin nopeasti! Pienillä hörppäyksillä! – korjasi Talvea tyttö.

– Muista: tämä on teetä, nosti etusormeaan, – sanoi Ketunpoikanen.

Talvi katsoi niitä hämmästyneesti.

– Katso, kuuma – se on sitä, että ensin sattuu, vähän polttaa kieltä, ja sinun täytyy juoda hitaasti.

– Kuuma tarkoittaa kipua? – Talvi hämmästyneesti nosti kulmakarvat ja laski mehukupin.

Tyttö ja Ketunpoikanen katsoivat toisiaan ja huokailivat.

***

Tai leikkivät hippaa luolassa.

– Sulle tulee lämmintä! Just se on lämpöä! – yhteen ääneen sanoivat Ketunpoikanen ja Tyttö.

Mutta Talvi ei tiennyt lämpöä. Oli se ohuessa villapaidassa tai paksussa takissa (ne kokeilivat), Talvella oli aina yhtä viileätä – tavallista sille.

– Ihon ominaisuus, – selitti Ketunpoikanen hengästyneesti.

***

Silloin kun aurinko vaihtui lepotilaan ja ei satanut, ne ulkoilivat. Leikkivät hippaa kukkuloilla ja kalliossa, keräsivät tippuneet lehdet toivoen, että jos ei leikki, niin fyysinen työ auttaa! Keksivät uusia tapoja selittää lämmön.

Ajan mennessä niillä ei enää ollut kylmä Talven lähellä. Luolassa ne olivat voineet jo istua sen vieressään ison peiton päällä, jakaen kuppeja käsistä käsiin- Eivätkä kädensä enää tärisseet, kun ne koskettivat Talven käsiä.Ulkona kävelivat lähekkäin. Ehkä ne vain tottuivat tai sitten eivät vain huomanneet kylmyyttä etsiessä lämpöä.

****

Viimeisen talven kuukauden päivänä, Helmikuussa, ne katsoivat yhdessä tähtiä.

– Me odotetaan sinua tosi paljon, – Tyttö laittoi päänsä Talven olkapäälle.

– Ja tullaan kaipaamaan sinua, – Ketunpoikanen puristi sen kätensä.

***

Viimeisen Talven kuukauden päivänä, Helmikuussa, maasta tulee valkoinen. Se oli niinkuin iso paperi. Ja sekunnin kuluttua taivaalta putoilivat tähdet. Ensin hiljaa ja hitaasti, sitten nopeutuvat. Pienet hopeat tähdet tippuivat ja tippuivat taivaalta.

– Je-e-e! Tähdeet! – huusivat Ketunpoikanen ja Tyttö sinä päivänä katsoen ikkunaan.

***

Luolassa, johon ne toivossa tulivat sinä päivänä, niitä odotti kirje, painettuna kivellä peiton reunaan. Siistillä suoralla käsialalla siinä luki: “Minä ymmärsin”.

0

Добавить комментарий